B
Beckett, Samuel
Huonosti nähty huonosti sanottu
Julkaistu suomeksi vuonna 2002, alkuteos vuodelta 1981.
Takakannessa seisoo näin: ”Pelottavan kaunis ja järkyttävä pienoisromaani, kaikkien tylyjen myöhäismodernikkojen isän vanhuusvuosien työ, josta kaikkinainen turhamaisuus on riisuttu, mutta jotain kauneuden rippeitä on kuitenkin jäänyt jäljelle. Jos on olemassa äkkikuoleman vastakohta, tämä on sitä.”
No, tuota. Tämän kirjan voisin ottaa mukaan autiolle saarelle. Ihan vain siksi, että voisin lukea sen arviolta parikymmentä kertaa ennen kuin ymmärtäisin mistä on kysymys. Teksti on enimmäkseen suorasanaista, mutta äärettömän runollista. Samaan aikaan. Lauseet ovat joko yhden sanan tai kahdenkymmenen sanan pituisia, eikä yhdessäkään ole pilkkuja. Lukeminen oli.. hidasta. Jouduin lukemaan jokaisen lauseen ainakin kahdesti. Enkä siltikään ymmärtänyt kaikkea. Jotkin kohdat sykähdyttivät, ja ne luin moneen kertaan.
”Tuliko koskaan hetkeä jolloin kysymykset eivät enää tulleet kysymykseen? Kuolleita syntyessään joka ainoa. Paljon aikaisemmin. Hedelmöityksen hetkellä. Paljon aikaisemmin. Jolloin vastaaminen ei enää tule kysymykseen. Se ettei pysty. Ettei pysty olemaan haluamatta tietää. Ei siihen pysty. Ei. Ikinä. Unelma. Siinä vastaus.”
Tähän kohtaan jumituin pitkäksi aikaa, ihan ajatuksella ajattelemaan. Loistavaa sanankäyttöä!
”Muinaisen hymyn varjo hymyilty viimein lopullisesti loppuun.”
Runokirja tämän pitäisi olla! Mutta miten luetaan proosaa lyriikkana? Lyriikka proosana, helpompaa. Proosa lyriikkana.. Haastavaa. Perusteellinen kuvaus hitaasta kuolemasta, kyllä. Ajattelemisen aihetta pitkäksi aikaa. Mielipiteen muodostaminen tästä teoksesta on vaikeaa. Pidin ja en pitänyt. Nautin ja en nauttinut. Jaksoin ja en jaksanut. Kiroilin ja en kiroillut. Joskus lähitulevaisuudessa luettava lisää Beckettiä, sitä aikaisempaa tuotantoa. Ja tämäkin uudestaan, joskus. Kunhan ensin kypsyttelen hetken. Tai vuoden. Tai neljännesvuosisadan.